Istutustalkoot 12.9.06

Haikein mielin kokoonnuimme istuttamaan ruusuja ja kukkasipuleita. Toimitimme osan pajuteoksista hakkeeksi, mutta se sattui niin paljon sydämeen, että jätimme osan paikoilleen. Jäämme seuraamaan kuinka ne pärjäävät syksyn viimoissa ja talven tuiskuissa. Arto Hämälainen ja Heikki Väisänen ovat luvanneet olla "passissa" ja tarkkailla tilannetta.

Kiitos vielä kerran kaikille!
T.Ritva

Ritvan teksti Ekoarki-hankkeen loppuraporttiin

Risukasasta Länsiruusuksi

Suomessa ympäristötaide käsitteenä vakiintui 1990- luvun alkupuolella ja yhteisötaide-käsite tuli Suomessa tutuksi 1990-luvun loppupuolella. Yhteisöllisestä ympäristötaiteestakin voi puhua. Silloin ainakin minä tarkoitan sillä sellaisia teoksia, jotka syntyvät useiden viranomaistahojen, paikallisten ihmisten ja organisaatioiden kanssa yhteistyössä. Länsiruusu on siitä yksi hyvä esimerkki.

Aloitteen Länsiruusu-teoksen tekemiseen teki alkuvuodesta ekoarki-hanke, jonka koordinaattori Hanna Lilja neuvotteli teospaikoista Vantaan kaupungin viheralueyksikön kanssa. Sieltä tarjottiin useita vaihtoehtoisia paikkoja taiteen tekemiselle. Taiteilijan kannalta ”ekologisesti ja maisemallisesti merkittävä sekä asukkaiden kaikissa kyselyissä arvostama Kormuniitynoja” kuulosti paikalta, joka on jo kyllin hyvä itsessään, eikä tarvitse taiteilijan panosta. Kunto- ja Suunnistajanpolun välisestä viherkaistaleesta kerrottiin mm. näin: tullut runsaasti asukasvalituksia, toivotaan alueen yleisilmeen kohentamista ja jotakin positiivistakin alueelle. Sisäiset kellot alkoivat heti kilkattaa, tuohan se on.

Asukkaat olivat jo valmiiksi reagoineet paikkaan. Tilaus oli jo ikään kuin olemassa. Paljon oli kuitenkin tehtävää ennen kuin asukkaat pääsivät kehiin. Kevättalvella tutustuin Urban II Helsinki-projektissa Taikissa ympäristötaidetta opiskelevaan kanadalaiseen Scott Elliottiin ja houkuttelin hänet yhteistyökumppanikseni. Hänen kanssaan harrastimme ”think thankkeja”, ja kuikuilimme alueella.

Vuoropuhelua oli myös hallinnon suuntaan. Mitkä asiat ovat mahdollisia? Kyseessähän on kuitenkin vilkasliikenteisen tien reunassa oleva alue, liikenneturvallisuus on otettava huomioon, rahaa projektiin niukanlaisesti, millaista elinkaarta teokselle ajatellaan, kenen vastuulle teoksen projektin jälkeinen elämä jää jne. Ratkaistava oli myös kaikki perusasiat: mitä työvälineitä on saatavissa, mitkä pitää ostaa, missä niitä säilytetään, missä käydään vessassa, mistä saadaan vettä…Jos ja kun istutamme ruusuja tai mitä tahansa: miten maamassojen vaihtaminen tapahtuu, mistä saadaan multaa, kuka sitä kuskaa, missä ovat kaapelit, kuka kaivaa kuopat ja mitä kaikki maksaa?

Länsimäkipäivänä annoimme ruusuvauvoja sijaiskoteihin ja jatkoimme suunnittelua pienoismallin avulla yhdessä asukkaiden kanssa. Suunnitelma kypsyi vähitellen: ruusuja ja pajuja. Tässä vaiheessa ajattelimme vielä kasvattaa keltapajusta teoksia, mutta konsultoidessani viheryksikköä, tajusin, että pajut eivät pysty kasvamaan teospaikalla.

Länsiruusu syntyi nopealla aikataululla, eikä alueella ollut tämän tyyppistä tekemisen perinnettä, siksi tiedotus oli projektissa keskeisessä asemassa. Länsimäki on siitä poikkeuksellinen alue, että siellä isoa osaa kiinteistöstä isännöi Länsimäen kiinteistöpalvelu. He tulivat mielellään projektiin mukaan. Yhdellä puhelinsoitolla ja sähköpostin lähettämisellä he tarvittaessa toimittivat tiedotteet alueen kaikkiin rappukäytäviin ja muutenkin avustivat teoksen tekemisen eri vaiheissa. Vantaan kaupungin nettisivuilla kerrottiin myös projektin tapahtumista ja Vantaan Sanomat raportoi kiitettävästi projektin kulusta.

Olin ollut kaukaa viisas pyytäessäni Scottia mukaan projektiin. Hän nimittäin ehdotti blogin perustamista projektille, joka osoittautui monella tapaa merkitykselliseksi työvälineeksi. Sen avulla pystyi tiedottamaan kaikille yhtä aikaa, mitä milloinkin on tapahtumassa, sinne pystyi dokumentoimaan asioita, jotka itsessään herättivät kiinnostusta ja lisäsivät osallistujien määrää. Usealle projektiin osallistuvalle blogista tuli syy opetella internetin käyttö. Vuorovaikutteisuus toteutui niin, että esim. kirjastossa blogia käytiin lukemassa ja sitten työmaalla kommentoitiin siellä olevia asioita. Yhtään kommenttia suoraan blogiin kirjoitettuna ei tullut. Henkilökohtaiseen sähköpostiini sain viestejä projektin ulkopuolisilta ihmisiltä, jotka kertoivat seuraavansa sympaattista tarinaa.

Tässä ensimmäisessä kokeilussa blogin ylläpitäminen vei yllättävän paljon ”ylimääräistä” aikaa, johon en ollut kunnolla osannut varautua. Haaveilen siitä, että seuraavassa projektissani työmaalla on kannettava, nettiyhteyksin varustettu tietokone , jonne pystymme yhdessä osallistujien kanssa tuottamaan materiaalin työpäivän aikana.

Kesäkuun alussa olimme päätyneet ratkaisuun, että teemme väliaikaisen teoksen keväällä tienvarsilta poistetuista pajuista, istutamme ruusutarhan ja hyödynnämme paikalla jo kasvavia kasveja osana teosta. Jatkoimme vielä teoksen tarkempaa suunnittelua paikan päällä järjestämällä raivaustalkoot. Tässä tilaisuudessa minua ilahdutti erityisesti nuorten poikien vakavamielinen suhtautuminen tekemiseen.

Varsinaisen ympäristötaideleirin aloitimme Kuntopuistossa 13.6.06. Ja mitä meillä oli: iso risukasa, oksasaksia, narua ja nippusiteitä. Lisäksi tiesimme, että avajaisia vietetään 29.6. illalla. Kysymykset kuuluivat: mitä minun pitää tehdä? Millä tavalla minun pitää tehdä? Vastaukseni oli systemaattisesti: en minä tiedä, ala kokeilla, katso miksikä ne haluaa tulla… En minä osaa. Ehkä et vielä, mutta takaan, että projektin lopussa osaat opettaa tekemistä jo muillekin.

Alussa tekemiseen liittyi masentavia asioita. Se mitä tänään tehtiin, oli yön aikana rikottu ja saimme aloittaa uuden päivän aina nollasta. Mutta emme lannistuneet. Käännekohta tapahtui yhden viikonlopun aikana. Tein julisteen, jossa kerroin, että viereisessä kassissa on työvälineitä ja pyysin omatoimirakentelijoita osallistumaan tekemiseen. Työvälineet varastettiin, mutta teoksia ei enää rikottu. Saimme jopa epäsuoran anteeksipyynnön yleensä kauempana pysytteleviltä, mäyräkoiria kantavilta nuorilta, kun he ohi kulkiessaan kävivät kyselemässä tekemisistämme.

Rikkomisesta oli jotain hyötyäkin. Se kasvatti ryhmän taitoja, jokaisen uudelleenrakentamisen jälkeen teokset olivat laadullisesti parempia, eikä meidän tarvinnut miettiä, mitä tehdä alkupäässä projektia syntyneille kokeellisille ”turauksille”.

Projektin aikana syntyi aikaisemmin toisilleen tuntemattomista, eri-ikäisistä ja erilaista sosioekonomisista asemista tulevista ihmisistä tekemisen ydinjoukko, joka yhdessä kantoi vastuun teoksen onnistumisesta. Sama porukka huolsi teosta kesän aikana ja syksyllä toimitti väliaikaiseksi tarkoitetut osat hakkeeksi; takaisin osaksi luonnon kiertokulkua. He istuttivat uudet ruusut paahteisen kesän aikana kuolleiden tilalle ja piilottivat kukkasipuleita multaan. Odotettavissa on siis väriloistoa tulevina vuosina.

Tuo aikaisemmin kuvailemani keskustelun kulku näyttää liittyvän kaikkiin vetämiini projekteihin. Ja joka ikinen kerta tapahtuu jotain ihmeellistä, jota en koskaan lakkaa hämmästelemästä: avajaisia todellakin vietetään, teos on valmis, osallistujat esittelevät ylpeänä teosta avajaisvieraille asiantuntijoina ja alun tekemiseen liittynyt hämmennys on unohtunut.

Näissä avajaisissa jotkut aikaisemmat projektini olivat läsnä. Trumpetistina oli Mauri Tahvanainen, joka oli tuonut mukanaan avajaisiin muitakin pihlajistolaisia asukasaktiiveja. Aarteenetsijäntieltä oli porukkaa. Länsimäkeläisiä oli runsaasti paikalla. Yhteisiä keskusteluja käytiin. Keskustelut vahvistivat ihmisten uskoa siihen, että yhdessä tekemällä omaa asuinaluetta voi muuttaa viihtyisämmäksi. Sivutuotteena tapahtuu asioita, jotka ovat elämässä analogisia risukasan metamorfoosille.

Ritva Harle 1.11.06

Ps. Kevään kukkaloistoa odotellessa tällä voi käydä muistelemassa menneen kesän lämpöä ja valoa.

Scottin teksti loppuraporttiin

LÄNSIMÄKI EKOARKI PROJECT

The project that was completed on Länsimäentie in Länsimäki, Vantaa, was a community art project that transformed and regenerated an unused piece of land by using the community’s artistic talents. The process through which the result was achieved can offer some insight into which techniques were successful and which were not.

This project was begun in March, 2006, with a first viewing of the site. Co-ordinator Hanna Lilja, as well as artists Ritva Harle and Scott Elliott visited the proposed location, and took photographs. From this visit and these photographs, the artists planned the process and came up with ideas for what could be done with the space.

In May, Lilja, Harle and Elliott presented the ideas in a kiosk at a fair in Länsimäki, where many other organizations also had info-kiosks. This proved very successful, as both young people and old showed interest in the project. At this fair, people were asked to plant some small roses beginning to bud and to take them home to be later planted at this site.

People were also asked to give their email addresses to be contacted later with more information about the schedule for the project. The project didn’t begin until much later, since the real work at the site was done in June. The roses that were taken home in May all died or were forgotten, as no participants brought roses to the worksite. New roses were brought in and planted at the site in June. Also, although the people who left their email addresses were contacted, they did not respond, and so participants for the activities in June had to be found through other means.

In early June, a large sign was made advertising the dates of the project. Advertisements were also placed in many newspapers, in Vantaa and Helsinki, to try to encourage people to take part in the project. Ritva Harle also started to work on the site, and many of the local residents talked with her about the project. These actions were the most successful at gaining more participants in the project.

A blog site was created for this project, and is still up and running. Keeping up this blog, with up to date information and pictures was a great deal of work, and took up much more time than was anticipated. As a result, Harle worked many more hours than she was paid for. Harle says that if she had had a laptop at the worksite she could have done some computer work for the blog site when she was not occupied with constructing the sculptures. There were some times when no participants were at the site, and so she had some spare time which she could have used. Furthermore, she could have made the blog site with the help of the locals, getting their views on what should be on the site and making them even more involved in the project as a whole. The participants in the project have said that they were very happy to have the blog for the project, and were excited to see their pictures on it. Many participants were not accustomed to using the internet, and so did not visit the blog site, but some have said that they are beginning to learn how to use the internet in order to view the blog, and perhaps to start their own blog site, a very definite positive step.

During the building process there were some problems, some were solved and others were not. The biggest problem that arose at the beginning of June was that each night the sculptures were destroyed. This happened every night for at least a week. The sign that showed the project schedule was ripped down, the work of the adults and children were broken into pieces. One evening, Harle decided to leave some tools out with a sign that asked for help with the project, that the tools were free for anyone to use to make something for the project. The next day, the tools were gone, but nothing had been destroyed. Some teenage boys came to the site, and spoke with Harle about what she was doing, about the project, and from then on, nothing else was destroyed.

Perhaps it was this attempt to include these destructive individuals in the project that gained their respect. Harle believes that offering them the chance to participate changed the attitudes of those who were causing all of the damage, and allowed the project to progress.

Other problems at the site mostly involved practical matters. There was no rain in June, and so the roses needed to be watered. The only water source was far away from the roses, and transporting the water to the roses was difficult. This weather was also hazardous for the children who were making sculptures for the site, as they often wore no protection against the sun. There was no shade for them to work under at the site, and Harle often had to send them home to get them out of the sun for fear that they might become ill or get bad sunburns. A full-time on-site helper was also necessary, as Harle was the only one at the site every day. Elliott was not able to assist during these hours, nor was Hanna Lilja. A full-time assistant would have made the construction process easier, as Harle was not able to assist all the participants with their sculptures at the same time.

Many people came to the opening, and those who came were very pleased with the result. New friendships between local residents were surely made, and hopefully they feel even more proud of the place where they live and call home.

Report compiled by Scott Andrew Elliott

Please visit the picture site. It can be found online at

www.fotki.com/lansimaki